Utö

Joulukuun 22 päivä 2017. Klo 13. Kiire. Tavarat pakkaamatta, epäluulo, kyseenalaistus ja muutama rohkaisu ja ihmettely. Halu perääntyä, mutta silti päätös mennä kohti. 

Muutama päivä tätä ennen olen päättänyt lähteä viettämään Jouluni Utöseen. Suomen eteläisimmälle majakkasaarelle yksin. Olin saanut tarpeekseni siitä tunnelmasta, jossa viimeiset jouluni olen viettänyt. Hälinä, stressi, työt, vaatimukset ja perinteet. En jaksanut niitä enää yhtään. Olen aina ollut jouluihminen ja mikään ei ole ihanampaa kun viettää aikaa rakkaidensa kanssa. Silti se tunne ja tunnelma on kadonnut jonnekin. Marraskuussa tapahtui jotain omituista. Aloin tekemään asioita joista nautin. Aloin tekemään asioita joita haluan ja aloin jälleen tekemään niinkuin sydän sanoo. Se on asia mikä on ollut minulta kadoksissa jo pitkään. Järki, vastuuntunto ja ehkä ennen kaikkea pelko kaikkea tulevaa kohtaa on saanut minut toimimaan päinvastoin. Eikö se olekin ihan hölmöä. Ei sydämen mukaan toimimisen pitäisi viedä pois mitään noista, päinvastoin. Voi olla järkevä ja vastuuntuntoinen ja silti toimia sydämen ja tunteen ohjaamana. 

Utön majakka on Suomen vanhin yhä toiminassa oleva valomajakka. Ensimmäinen majakkatorni rakennettiin vuonna 1753.

Marraskuussa irtisanoin myös itseni työstä joka oli jo lähes 10 vuotta vienyt enemmän kuin antanut. Hyppäsin täysin uuteen työhön ja elämään. Opin sanomaan ei ja kyllä niille asioille joilla on merkitystä. Olin avoimin mielin ihan jokaista kohtaamaani ihmistä kohtaan. Luotin. Luotin itseeni ja siihen että kaikki järjestyy. Luotin muihin. Ennen kaikkea luotin siihen, että tässä elämässä saa sen mitä haluaa. Niinpä löysin itseni kaksi päivää ennen joulua tekemässä 7 tunnin matkaa keskelle ulkomerta.  Rinkassa miljoona villapaitaa ja rosollia. Päässä tuhat ajatusta ja pelko. Tiedättekö sen tunteen kun joskus on vain toimittava ja tehtävä jokin asia koska tunne siitä ja sen oikeudesta vaan on niin vahva? Olin onnellinen että seurasin sitä tunnetta, enkä antanut pelolle täyttä valtaa. Olin onnellinen, että yksin oleminen ei pelottanut. Olin onnellinen, että perheeni ei tuominnut joulunviettovalintaani, sain rohkaisua ja kannustusta seurata omia teitä, sain rakkautta. Elämäni muuttui tämän reissun myötä todella paljon. Missään muualla ei ole tullut niin voimakasta tunnetta siitä että on ollut niin oikeassa paikassa oikeaan aikaan, kohdannut juuri ne ihmiset joita kuului kohdata.

Matka Utöseen kestää pääkaupunkiseudulta tultaessa n. 7h. Yhteysalus Eivor lähtee Pärnäsistä  ja kulkee Berghamnin, Nötön, Aspön, sekä Jurmon kautta Utöseen.

Pienet välisatamat matkanvarrella ilahduttivat.  Aspön laiturilla kuului haitarinsoitto ja ihmisten odottava onni.

Jurmo on myös käymisen arvoinen paikka. Siellä vallitsee poikkeava tunnelma ja karun kaunis maisema mykistää.

Yövyin koko reissuni majatalossa, joka on ennen toiminut upseerikerhona. Majatalossa on kaksi huonetta, toisessa huoneista oli vastarakastunut, noin 60-vuotias pari. He olivat niin hienoja ihmisiä ja täynnä elämänviisautta, että pelkkä heidän ajatteleminen saa sydämen sykkyrälle. He esittelivät itsensä halaten, mikä mielestäni kertoo aika paljon ihmisestä, ja siitä millainen lämpö asuu sisällä. Kävimme monta hyvää keskustelua ja hiljaista hetkeä. Olimme läsnä. Olen miettinyt sitä, että jos elämässä kohtaa ihmisiä, joiden tietää olevan vain hetken osana omaa elämää, onko silloin jotenkin helpompi olla läsnä. Samoin paikoista saattaa tulla samanlainen tunne, kun tietää olevansa vain käymässä ja katsovansa jotain viimeistä kertaa. Maisema näyttää aivan erilaiselta ja siitä haluaa ottaa kaiken irti jotta muistaisi. Olisi ihana osata hyödyntää tätä tunnetta arjessa paremmin, ja niinhän sen pitäisikin olla. Ihmiset pitäisi pystyä kohtaamaan aina läsnäolevana, rehellisenä ja aitona. Arkiympäristöstä huomaamaan kaikki sen suomat mahdollisuudet ja kauneus. Sitä kun ei vaan tiedä kauanko täällä ollaan.

Utön saaren sielu asuu myös majatalonpitäjä Hannassa. Hän on totaalisen sydämellinen ihminen ja piti minusta hyvää huolta. Hän antoi myös tilaa eikä ihmetellyt tai kyseenalaistanut sitä miksi halusin tulla yksin jouluksi saarelle, jossa talvisaikaan oli noin 15 ihmistä. Hän ymmärsi ilman että minun tarvitsi käyttää sanoja tai selittää. Saaristossa ja saariston ihmisissä on jotain todella kiehtovaa. Siellä ymmärretään hyvin sen päälle, mikä on elämässä tärkeää. Se ei ole ihmisten lähtökohdat, se ei ole raha, se ei ole ajankäytön optimointi ja oman itsensä esille tuominen ja itselle kaiken hamuamista. Se on asioiden ottamista asioina, yhteisöllisyyttä ilman toisten selän takana toimimista, se on rehellisyyttä ja rakkautta. Se on kyläkaupan avaamista vain siksi, että olet unohtanut ostaa maitopurkin. Se on saunavuorosta seuraavalle ilmoittamista, se on joululauluja ruotsiksi ja kädestä pitämistä kun kaipaat. Siksi mun sydän varmaan jäi tälle reissulle ja keskelle ulkomerta.

Puolivuotta myöhemmin huomaan jälleen kaipaavani merta. Kaipaan aitoja ihmisiä. Kaipaan mutkattomuutta ja myrskyä. Haluan nähdä ikkunasta auringon ja majakan. Haluan myös jakaa kokemuksen tällä kertaa minulle rakkaiden ja tärkeiden ihmisten kanssa. Niinpä juhannus tänä vuonna näytti kesältä saaristossa. Oli juhannustanssit, jotka tuntuivat siltä kun olisi ollut parhaiden ystävien aamuun asti kestävissä häissä. Oli saaristokukkia, lintuja, aamukahvit ikkunalaudalla ja aamu-uinti liian kylmässä vedessä. Oli avoimet ovet ja ihania kohtaamisia. Oli myös lupaus ensi joulusta. 

Juhannussalon tekoon osallistuimme yhdessä saarelaisten kanssa. Saaressa asuu vakituisesti tällä hetkellä 33 ihmistä.

♡: E