Kel onni on
Kahvipöytäkeskustelut. Onkohan montakaan muuta tilannetta, jossa puhe ja ihmiset rönsyilevät niin paljon 15-minuutin sisään? Tällä viikolla olen saanut olla osallisena jo mm. kattoremonttikeskustelussa, kuinkaennenkaikkioliparemminkeskustelussa, limepiirakkakeskustelussa, sekä oma suosikkini- Masentaviensanontojensuomikeskustelussa.
Jäimme pohtimaan miksi Suomessa sanonnoissa niin usein teilataan kaikki toivo. Hyvä esimerkki tästä on vaikkapa sanonta: ”Kel onni on se onnen kätkeköön”. Noniin. MIKSI. Miksi onni pitäisi piilottaa? Mikä olisi pahinta mitä kävisi jos näyttäisi olevansa onnellinen, joku voisi saada inspiraation onneen itselleenkin? Joku voisi tulla kateelliseksi? Katoaako onni jos sen näyttää muille? Ehkä se onni katoaa muista syistä jos on kadotakseen. Eikä se ehkä ole vaarallista vaikka olisikin onnen ehtinyt näyttää muille ja sitten se katoaisi.
Toinen huikea sanonta on: "Ken kuuseen kurkoittaa, se katajaan kapsahtaa". Ihan mahtavaa ettei kyllä kannata tavoitella mitään ihmeitä, koska kuitenkin tullaan alas ryminällä. Työkaverini muistutti relevantisti, että samantapainen sanonta on englanniksi: "Aim for the moon, if you miss, you may hit a star". Niinpä. Toivo ja luotto tulevaan. Vaikka et kuuta saisikaan voit saada tähdet. Ainakin itse ottaisin mieluummin mahdollisuuden tähtiin kun menisin suoraan katajaan. Eikä se katajaan menokaan haittaisi, kunhan tietäisi, että on yrittänyt. Että on ollut se mahdollisuus. Pahinta kuitenkin on, jos jättäisi rohkeutta käyttämättä siksi, että pelkäisi jonkun asian epäonnistuvan. Eikö mitäjos-tunne ole yksi kurjimmista tunteista, joihin itse voimme itsemme ajaa?
Kahvipöytäkeskustelut ovat masentavien sanontojen lisäksi myös mitä parhain tapa löytää inspiraatiota matkustamiseen. Työyhteisöt ovat kuitenkin usein niitä paikkoja missä lomaa odotetaan todella paljon. Jos ei ole mitään muuta puhuttavaa, lomista voi aina puhua. Jää murtuu helposti kun kysyy tammikuussa mitä aikoo tehdä kesälomalla. Olen huomannut ihmisten puhuvan mielellään lomista, ilmeet kirkastuvat aina kun saa hetken kertoa tulevasta ja omista suunnitelmista. Minulla on ollut myös paljon onnea, sillä työpaikat joissa olen seikkaillut ovat lähes poikkeuksetta olleet täynnä matkustajaihmisiä. Olen saanut kullanarvoisia vinkkejä ja käynyt niiden ansiosta paikoissa, jotka eivät olisi tulleet pieneen mieleenikään.
Yksi vanhoista työkavereistani intoili jopa niin paljon, että teki minulle word-tiedostona matkasuunnitelman, aikatauluineen kaikkineen. Liikutuin vähän siitä. Toinen työystävä vuosien takaa lähettää edelleen minulle aina postikortin lomaltaan, koska muistaa minun arvostavan juuri tuollaisia pieniä unohdettuja perinteitä äärettömän suuresti. Onko parempaa kuin saada terveiset muutenkin kuin whatsapp-hymiöinä? Viimeisimmällä reissullani loimme myös videokirjeenvaihtoperinteen Pariisi-Kallion välille. Voiko sanoa perinne jos niin on käynyt kerran? Oli miten oli, on virkistävää pitää videopäiväkirjaa ympäri maailmaa ja saada vastineeksi Kalliosta kuulumiset. Vaikka itse olin yhdessä maailman ihanimmista kaupungeista, Kallio alkoi myös yhtäkkiä näyttäytyä uudessa valossa, ehkäpä vain siksi, että tuttu ja rakas ihminen sen esitteli. Ehkä myös kontrastia mahtui sopivasti näiden maailmojen väliin.
Paikoista tulee jotenkin todella paljon helpommin lähestyttäviä kun on jokin yhteysihminen. Saa jonkinlaisen kosketuspinnan, joka ei ole liikaa, tai kerro kaikkea tulevista seikkailuista. Mutta joka tarjoaa juuri sopivasti tarttumapintaa innostumista varten. Toki täysin tuntemattomille paikoille, joissa hädintuskin kukaan on käynyt, on paikkansa ja aikansa, mutta jotenkin nyt ainakin itse pyörin siinä tilanteessa, että kaikki vinkit ja kokemukset otetaan avosylin vastaan. Koski ne sitten Kalliota tai Papua Uusi Guineaa. Kaksi seuraavaa tulevaa reissua, road trip Lofooteille, sekä Albania ovat molemmat saaneet kipinänsä juurikin työpaikoilta, on ihana kun voi kahvitauolla vähän jo salaa fiilistellä tulevia reissuja, kysellä, maalata mieleen kuvia. Ja ehkä vähän unohtaa hetkeksi missä on.
♡: E
