3737km

Kirjoitan päiväkirjaa päivittäin. Olen tehnyt niin pienestä pitäen. Välillä merkinnät ovat kuvia tai pelkästään muutamia sanoja. Mutta ovat kuitenkin. Haluan paketoida jokaisen päivän jollain keinolla, ehkä silloin on helpompi aloittaa uudet jutut kun vanhat on saatu mielestä. Tai ei ehkä mielestä pois, mutta jollain tavalla käsiteltyä. Viime viikko oli poikkeus. Sanat vain loppuivat. Oli liikaa tai liian vähän ajatuksia. Kuvia toki otin varmaan tuhansia, mutta sanoja ja ajatuksia en laittanut ylös ainuttakaan. Viikko Lofooteilla vei kaikki sanat.  Tässä maailmassa on tullut nähtyä kaikenlaista ja jaksan edelleen intoilla suhteellisen helposti pienistäkin asioista. Tämä reissu ylitti silti kaikki haaveet tavalla, jota en osaa edes oikein käsitellä vielä.  Ajattelin kertoa reissustamme kylä-kylältä ja päivä päivältä, tehdä selkeät postaukset joissa olisi jotain järkeä. En toki pystynyt siihen, joten kaikki tämä purkautuu nyt kilometrin mittaisena, aivan päättömänä ja rönsyilevänä sepustuksena. Mutta ehkä näistä fiilistelyistä on silti apua jollekkin, joka suunnittelee tai harkitsee reissua tuonne päin. Ja jos pitää sanoa jotain niille, ketkä edes vähän harkitsevat käyvänsä Lofooteilla niin MENKÄÄ HYVÄNENAIKA! Olisi typerää olla menemättä.

Noniin. Mistä aloittaisin? Ihmiset tuntuvat pitävän aina numeroista ja konkreettisista asioista. Kukaan ei ole kysynyt minulta reissusta, että miltä se tuntui tai minkä väristä vettä siellä oli. Lähes kaikki sen sijaan ovat kysyneet montako kilomertiä matkaa teimme. Joten aloitetaan siis siitä. Kaiken kaikkiaan matkaa meille kertyi n.  3737 km ja merimaileja en tiedä edes. Kilometrien väliin mahtui  aika paljon kauneutta. Ajankohtana tämä kesäkuun alku oli todella loistava. Sää oli kylläkin kaikkea muuta kuin ennustettava, mutta sitä se on kai aina. Tuli lunta, vettä, räntää, rakeita ja aurinkoa. Oli kovaa tuulta ja sumuisia vuoria, kirkasta vettä ja isoja aaltoja. Mutta vain vähän muita ihmisiä. Ja nekin olivat tehneet turistikeskittymän aivan Lofoottien kärkeen Å:n kylään, jossa vietimme vain hetken.

Lofooteille pääsee myös lentämällä, mutta tajusin oikeastaan vasta reissumme jälkeen autoilun ultimaattisen hienouden, sekä sen, miksi suosittelisin ainakin ensimmäisen Lofootti-reissun tehtäväksi autolla. Kaikki ne välietapit jotka tulivat vastaan, Lappi, Ruotsin Lappi, Norjan raja ja kaikki se mitä mahtui Lofoottien päästä päähän olevalle välille, valmistivat aina tulevaan. Matkan edetessä jokainen paikka oli yksinkertaisesti vain toistaan hienompi, ja tunnelmaltaan erilainen kuin aiempi. Tuntuu, että aika paljon olisi jäänyt  näkemättä jos olisi vain lentänyt paikalle ja ollut näkemättä suunnitelman ulkopuolisia asioita.

Lofooteilla törmää kummallisiin asioihin. Turskia on kuivumassa ympäri kalastajakyliä aina helmikuusta kesäkuun alkuun.

Matka taittui kokonaisuudessaan autolla, joka ihme ja kumma kulki koko reissun ilman mitään ongelmia. Reittimme kulki tosiaan Espoosta Kokkolaan, Kokkolasta Ruotsin puolelle Abiskoon, josta Norjan rajalle ja sieltä täysin suunnitelman mukaan Lofoottien ensimmäiseen kohteeseen Unstadiin. Sinne emme tosin jääneet niin kuin piti. Unstad oli kylläkin ihana, ja jos tykkäät surffata, täällä se onnistuisi. Meillä oli kuitenkin fiilis mennä vähän eteenpäin, joten päädyimme Rambergiin, pieneen punaiseen mökkiin rannalle. Paikkana Ramberg oli käymisen arvoinen, hieno valkoinen hiekkaranta ja niin kuin oikeastaan Lofooteilla kaikkialla, vuoret ympäröivät pientä kylää.

Ramberg

Alkuperäinen tarkoituksemme oli telttailla paljon, mutta lopulta olimme vain yhden yön ulkona. Osittain varmaankin johtui juuri kylmästä säästä, korkeimmillaan lämpötila kävi +7-asteessa ja öisin mentiin lähelle nollaa. Mukanamme oli kylläkin talvimakuupussit ja tuhottomasti talvivaatteita, mutta silti kylmyys meni sieluun. Voipi telttaöiden vähyys johtua myös siitä, että viritimme teltan lievästi sanottuna rinteeseen ja nukuimme liiskana teltan reunassa. Mutta paikasta se ei missään nimessä ollut kiinnin. Kvalvika oli nimittäin maailman paras paikka. Patikointi sinne kestää reilun tunnin ja maasto on jokseenkin haasteellista, sillä kivikkoista nousua ja laskua on paljon. Mutta kaikki se rämpinen on kyllä sen arvoista. Moni tekee pelkkiä päiväretkiä tänne, ja se on ymmärrettävää. Rinkan kanssa kulkeminen oli meille suht hyväkuntoisillekin aika raskasta. Kvalvikan viehätys kumpuaa ehdottomasti reilun kilometrin mittaisesta rannasta, jossa Atlantin vesi näyttää poikkeuksellisen turkoosilta. Oman viehätyksensä tuo myös reitin haastavuus, se karsii kävijöitä ja olo itsellä on hyvä kun selvisi hengissä. Kvalvikalta pääsee myös kapuamaan Ryten vuorelle, ja se on retki joka kannattaa tehdä. 543m nousu ei ole paha kun vertaa siihen millainen maisema aukeaa huipulta. Me käytimme nousuun parisen tuntia, mutta matkan voi taittaa kyllä ketterämminkin. Meidän matkaa hidastin minä ja hämmästelyni, sekä pakottava tarve pitää kahvitaukoja maisemien takia. Jos osaa pystyttää teltan tasaiselle maalle, Kvalvikassa kannattaisi viettää useampi päivä, ihmetellä polkuja ja tutkia mihin kaikkeen ihmeelliseen luonto ja  ihmisettömyys pystyy. 

Kvalvika & Ryten

Matkalla Rytenin huipulle.

Rytenin huippulla, lähes 600m korkeudessa.

Reissumme viidentenä päivänä saavuimme ehkä omaksi suosikiksi kohonneeseen Sørvågeniin. Paikka oli niin suloinen ja aivan toisesta maailmasta. Olimme pienessä kalastajamökissä, rorbyssa, kaksi yötä. Paikka on myös sijainniltaan oiva, sieltä kun pääsee nopeasti käymään Måskensissa, Reinessä ja Å:ssa, eli juuri niissä paikoissa, joita hehkutellaan, mutta missä ei halua viettää aikaa kuin piipahtamisen verran. 

Aamukahvit  Sørvågenissa rorbyssa.

Sørvågen.

Å:sta löytyy syötävän ihana  ja käymisen arvoinen  vanha kahvila Bakeriet i Å, joka on perustettu vuonna 1844.

Vuorten ja kalastajakylien lisäksi Lofooteilta löytyy uskomattoman paljon hienoja rantoja, teimme iltauintireissuja Hauklandiin ja Uttakleiviin. Uttakleiv taitaa olla Lofoottien kuvatuin ranta, ja se oli kyllä kaunis. Silti viereinen Haukland vei mun sydämen. Siinä oli enemmän rosoa ja tunne siitä, että on kaukana kotoa. Kummallakin rannalla on leiriytymiseen mahdollisuus ja jos reissuun olisi ollut enemmän aikaa käytettävissä, olisimme kai jääneetkin sinne. Ehkä jopa pysyvästi. 

Haukland.  Ilma +3 °C, vesi +7 °C. fiilis +10.

Lofoottien viimeisen päivän vietimme Andenesissa Airbnb:tä hyödyntäen. Olen jotenkin tosi vastahakoinen järjestettyretki-ihminen. Vihaan sanaa safari. Silti. Mun unelmana on ollut aina nähdä valaita. Oman veneen vuokraaminen ja palloilu metrien aallokossa Atlantilla ei tainnut olla hyvä idea  missään vaiheessa, joten jouduimme hyppäämään valas-safarille. Kuka tuon sanan safari on keksinyt?  Niin tai näin, näimme kaskelotteja. Maailman suurimpia hammasvalaita. Ei sitä oikein pysty käsittämään vieläkään miten järjetöntä on kun 15-metrinen valas tulee viereen puhaltamaan ilmaa ja heilauttamaan pyrstöään. Jos on vähääkään taipuvainen huonoon oloon keikutuksen alaisena, tallaiselle retkelle lähtöä kannattaa silti harkita kahdesti. Vaikka tuulta oli vain 5 m/s, aallot olivat aivan hirveitä. Puolet retkeilijöistä oli poissa pelistä merisairaina ensimmäinen 10 minuutin aikana ja reissu kesti lähes 5 tuntia. Toisille siis matka oli pidempi kuin toisille, ja vaikka itsellenikin teki välillä tiukkaa, olin niin innoissani. Aina kun jokin unelma toteutuu, sillä fiiliksellä elelee pitkään. Toteutuneiden unelmien kantava voima on sellainen asia, jonka ei pitäisi ikinä hävitä elämästä. Jatkan varmasti avainten unohtamista kotiin hamaan loppuuni asti, mutta tätä en kyllä unohda ikinä. 

Andenes ja vastarannalla siintää Pohjois-Norjan vuoristoa.

Ylhäällä veneen kapteeni kuunteli valaiden ääniä, ja hänen apurinsa tähysti merta uskollisena vieressä.

Kaiken kaikkiaan näimme 3 eri kaskelottia, joista tämä kuvassa oleva ilahdutti meitä läsnäolollaan kahteen otteeseen.

♡: E