Taksikuski ja kukkamekko

Kun istuu taksissa Pariisissa, ei välttämättä selviä kohtaamatta omasta poikkeavaa suhtautumista kevääseen ja elämään.
 
Olen kavunnut mustan auton takapenkille kukkamekko päällä kaivaten lämpöä ja siihen varustautuen. Taksikuski puolestaan istuu valtavan paksu valkoinen villapaita päällä ikkunat sepposen selällään, hopeiset hiukset hulmuten, tuulenvire ja hymy kasvoillaan. Minä tärisen kylmyyttä siinä punaisessa kukkamekossa takapenkillä. En raaski viedä tuulenvirettä tai sitä hymyä kuljettajalta, enkä pyydä sulkemaan ikkunoita. Tämä on hänen Pariisi ja hänen arkensa. Se jos jokin on tärkeää. Oma arki. Sen pitää saada ilo tuntumaan sydämessä asti, vaati se sitten kesällä villapaitaan pukeutumista ja yhden punamekkoisen tytön jäädyttämistä. Kuski tuo minulle mieleen vanhan merimiehen. Ehkä hän on joskus seilannut kaukaisia meriä. Haluaisin hänen tarinansa, mutta sanamme ovat eri kieltä. Niinpä tyydyn kuuntelemaan hänen hyräilyään ja siitä läpi kuuluvaa kaipuuta jonnekin.
 
Yritän  saada tuulenvireen tuomasta hymystä otteen itselleni ja ajatella, että kohta olen lähempänä omaa Pariisiani. En toki vielä tiedä millainen se on, mutta jos tuuli tartuttaa hymyn, ei se kevyesti lähde. Yritän ajatella kirsikankukkia, jotka ovat olleet tai ovat juuri tulossa. En tiedä, eikä sillä kai merkitystä olekkaan. 

♡: E